torstai 18. elokuuta 2016

Reput valmiina


Sunnuntaina päättyy hoitovapaani ja samalla kolmen vuoden kotiäitiys. Lapset aloittavat hoitopaikassa, jonka toivon olevan heille paras mahdollinen vaihtoehto. Opiskeluni ei onneksi ole yhtä sitovaa kuin työhön paluu olisi, joten hoitopäivät eivät veny kohtuuttomiksi - päinvastoin, alkuun saamme puolipäiväisen pehmeän laskun. 

Mutta kyllä tämä korventaa sieluani. Minun fiksu herkkis poikani ja vielä niin pikkuinen ja pippurinen tyttäreni, miten he pärjäävät. Toisten hoivissa, ilman minua. Tottuvatko, osaavatko olla, saavatko kaiken tarvitsemansa, ikävöivätkö liikaa, tulevatko nähdyiksi ja huomioiduiksi. 

Tai tiedänhän minä, että varmasti pärjäävät ja ovat hyvässä hoidossa. Vaikka se alkuun vaatii totuttelua eikä kyyneliltäkään varmasti vältytä kumminkaan puolin, niin kyllä me opimme. Kerron heille, että päivästä tulee hauska ja äiti tulee ihan pian. Halaan illalla vähän pidempään ja luen pari satua enemmän. Sanon, että minullakin on ikävä, mutta nähdään jo parin tunnin päästä. Ihastelen heidän kanssaan hoitopaikan parkkitaloa ja pehmoista nallea. Muistutan, että toivon heidän olevan reippaita, kilttejä ja iloisia. 

Laitan valmiiksi reput, joihin maanantaiaamuna pakataan vaihtovaatteet ja unikaverit. Toivotan mukavaa päivää ja suukotan pientä poskea.  Tirautan itkut vasta oven ulkopuolella. Kyllä me tästä selvitään.



Tein reput Villa ja Villa-blogin ohjeella, joka oli ihailtavan selkeä ja tarkkavaiheinen. Homman työläin osuus oli ehdottomasti kankaiden tukeminen, joka edelleenkin jäi näissä vähän vajaaksi. Aloitin norsurepusta, jonka pienten kömmähdysten jälkeen olin fiksumpi pilkkureppua tehdessä. 

Käyttämäni kankaat ovat tavallista puuvillaa, joihin silitin napakkaa tukikangasta sekä selkäosaan ja pohjaan (vasta pilkullisessa) kovikehuopaa. Kummankin pohjalle sekä hihnoihin käytin vanhaa retkipatjaa, jonka tikkasin kiinni. Seuraavan kerran (jos sellainen tulee) tikkaan retkipatjaa myös takakappaleeseen. Norsurepussa vetskarina on musta metriketju, mutta pinkin vetskarin askartelin kangaskaupan myyjän hämmästyneen katseen alla pitkästä takkiketjusta ja lyhyen ketjun vetimestä. Nahkamerkit tein meisteillä ja vasaralla, toisessa lukee Unique 2016 ja toisessa Handmade 2016.

Olen tyytyväinen lopputuloksiin ja kieltämättä helpottunut saatuani nämä pois to do-listaltani. Ergonomian kannalta nämä eivät ihan huiput ole (todnäk siksi, että selkäosa on vähän lörppö), mutta eivät ne muksut näitä selässä vielä ole kantamassakaan. Reput näyttävät kivoilta ja toimivat, sehän riittää!




Joko teillä on lapset aloittaneet hoidon, kuinka se on sujunut? Pientä tsemppausta vailla taidan olla, jotta huoleni asiasta helpottaa...

Meillä on viikonloppuna tiedossa rakkauden huumaa ja häähumua, sillä ystäväni menee naimisiin ja saan kaasona olla hänen rinnallaan. Peukut pystyssä siis sillekin, että suoriudun tehtävästä kunnialla. Muisk ♥

torstai 11. elokuuta 2016

Polkka-neuletakki

 Nyt taputan kyllä itseäni olalle. Tässä näette nimittäin ensimmäisen neulomani vaatteen! Sukkia olen tikutellut aika ajoin aiemmin, mutta kaikki sen isommat työt ovat saaneet karvat pystyyn. En osaa, en ymmärrä ohjetta, enpä viitsi edes yrittää... Keväällä (kyllä, tämä on aloitettu jo helmi-maaliskuussa :D ) kuitenkin päätin tarttua puikkoihin uudella asenteella  ja löysin netin syövereistä "Kässänopen painajaisen", joka oli riittävän yksinkertainen ohje testattavaksi. Palasia oli helppo neuloa luennoilla koulussa, sillä aina oikein-neule ei vaatinut suurempaa keskittymistä. Jotenkin neulominen kuitenkin jäi silloin keväämmällä ja vasta muutama viikko sitten sain tehtyä takin valmiiksi.

Ilman pinnan kiristelyä homma ei tietenkään sujunut laskuvirheiden sattuessa ja käsialan ollessa tiukahkon puoleinen... Siinä vaiheessa, kun koko vaate oli jo kasassa, päätin purkaa hihojen yläreunat ja nappilistan. Olivat vaan niin hitsin kireästi päätellyt, ettei näyttänyt kivalta. Nyt näyttää paljon paremmalta!

Purkamisen suhteen olen niin neulomisessa kuin ompelussa viisastunut sen suhteen, että puran AINA, kun yhtään siltä tuntuu. Ennen saatoin ajatella purkamisen olevan turhan vaivalloista, tokkopa pieni virhe niin haittaa. Mutta kyllä se minua haittaa! Yhtään purettua saumaa en ole katunut, mutta purkamattomia kylläkin. Miksi tehdä siis sinne päin, jos voi tehdä hyvin? Ihan hanuristahan se purkaminen kyllä on, ei siitä mihinkään pääse...


Takki on neulottu ohjeen mukaisesti 7 veljestä -langalla (Polkka), mutta tämän hetkisellä viisaudella olisin valinnut kyllä jotain pehmoisempaa lapsen vaatteeseen. Ihan ok tämäkin on, etenkin jos alle laittaa pitkähihaisen paidan. Kokona on 86,  mutta helmaan lisäsin jokusen sentin. Menee näköjään päälle varsin pitkään :D


Oli kyllä ilo huomata, ettei mikään ole rakettitiedettä (paitsi tietenkin rakettitiede) ja uusia asioita oppii, kun jaksaa yrittää. Nyt olen ainakin hetkellisesti saanut varsinaisen neulomiskärpäsen pureman ja koko ajan tekisi mieli tehdä käsillä jotakin. Katsotaan kohtaavatko suunnitelmat toteutusta jossain vaiheessa.



Nämä kuvat on ilo tallentaa blogiin, sillä neitokaisemme oli ensimmäistä kertaa metsässä kävelemässä! Tuota maagista taitoa on odoteltu kuukausikaupalla, sillä vaikka ensiaskelista on jo tovi, on typy valinnut yleensä konttaamisen pystyssä pysymisen sijaan. Nyt 1v 4kk iässä vihdoin  näyttää siltä, että ehkä tuo tuosta joku päivä juokseekin (ammattini huonoja puolia on olla tietoinen lapsen kehityksen keskiarvoista, joten minä muutenkin neuroottisena kyttään kaiken maailman taulukoita ihan liikaa).  

Ihana oli seurata pikkuisen tepsuttelua polulla, mikä selvästi oli aivan ihmeellinen kokemus tästä perspektiivistä rattaissa istumisen sijaan ♥

lauantai 6. elokuuta 2016

Rusettimekko

Bloggaamisessa hauskinta sekä haastavinta on monesti kuvien ottaminen. Paikan valinta, sopivan valon ja säätilan odottelu, omaan aikatauluun sovittaminen, kuvaajan (meillä siis sen paremman puoliskoni) aikatauluun sovittaminen sekä näin kässäbloggaajana toki se, että kuvattava vaate olisi suhteellisen puhdas ja rypytön, asettavat omat ehtonsa sille, millainen kuvasta tulee. Yhtä hyvää kuvaa kohden löytyy aina kymmenen kehnoa, olivat olosuhteet kuinka harkitut tahansa. 


Tämän mekon kanssa oli jälleen minulle tyypillinen tilanne. Mekko oli kiireessä ommeltu ennen matkaan lähtöä (koskaan ei ole niin kiire, ettei ehtisi yhtä mekkoa ommella), ja koska siitä tuli kiva, kiskaisin sen heti päälleni. Tästä puolestaan seurasi tarve kuvata vaate mahdollisimman pian, ennen kuin kukaan pyyhkisi siihen naamaansa tai löytäisin rusinapaketin takapuoleeni liiskautuneena. Sateen uhka väijyi yllä ja ruinasin miestä ottamaan pari räpsyä kauppareissullamme. No, sopivaa paikkaa en keksinyt ja toki, vettäkin alkoi ropista iloisesti. Alkoi jo semisti harmittaa, kunnes mieheni koukkasi parkkiin ja johdatti minut epäluuloistani huolimatta sillan alle.

Ja kuinka ollakaan, sateinen Kymijoki siltoineen oli ihan loistava kuvauspaikka. Rauhallinen, rouhea ja valoisa. Aina ei näköjään kannata liikoja suunnitella, sillä paras paikka voi osua kohdalle sattumalta.



Mekko on ommeltu Kangaskapinan trikoosta jälleen omaa toppikaavaani soveltaen. Tykkään tästä kuosista älyttömästi; se on simppeli, tarpeeksi musta ja pikkuisen leikkisä. Tytärtä ajatellen tämän tilasin, mutta kiusaus ommella itselle oli liian suuri. Tässä mekossa oli mukava ottaa Turku ja Muumimaailma haltuun alkuviikosta, kun säänhaltijakin muisti meitä helteiden muodossa. Ja oli muuten kiva reissu! Hotelli oli viihtyisä ja ruuat hyviä, Muumimaailma viehättävä ja aurinkoinen ja lapset iloisia ja innoissaan. Paikallinen nappikauppa Va-Rit oli ihan huikea palvelultaan ja Jättirättiinkin pääsin pyörähtämään. Ja toki tapasin ihanan Paulinan



Muumipappaa lainatakseni: "Minä tunsin itseni niin onnelliseksi, etten edes pelännyt tämän hetken menevän ohi." Sellaisia hetkiä meille jokaiselle ♥



maanantai 1. elokuuta 2016

Ruusutoppi x 3


"Nyt on jo pimeää, huomenna vaihtuu elokuuksi..." Heinäkuun loppu on aina minulle pienen murheen hetki. Se on se hetki, kun on myönnettävä, että tämä kesä alkaa painua ehtoopuolelle ja matkaa jouluun on edessä vähemmän kuin takana. Kesä, jota niin kovin odottaa ja joka aina on liian lyhyt. Kesä, mikä on minun ajanlaskuni mukaan vuoden loppuhuipennus; kesä, miltä vuosittain toivoo niin paljon. Heinäkuun viimeinen on nimenomaan loppu, ja se vetää suupieliä pikkuisen alaviistoon. 

Tämä on ollut hyvä kesä monella tavalla, en voi valittaa. Vaikka hellepäiviä olisi voinut olla muutama kymmenen enemmän ja hipiä saada lisää väriä, saimme viettää perheen kanssa pitkän loman, jota on vielä pari viikkoa edessäkin. On tavattu tuttuja, harrastettu maaseutumatkailua, mökkeilty, syöty ja uitu, nautittu musiikista, kerätty litratolkulla villivadelmia, tuijoteltu Saimaata ja kierrelty leikkipuistoja. Sellaisia kivoja kesäjuttuja, joita voi talven hämärissä muistella ja alkaa odotella jo seuraava suvea. 

Ja siinä missä on loppu, on myös uusi alku. Elokuu saa suunnittelemaan uusia harrastuksia, innostumaan jälleen opiskelusta, haaveilemaan viikonloppumenoista ja opettelemaan uudenlaista lapsiperheen arkea. Elokuussa alkaa olla ajankohtaista miettiä syysvaatteita ja kääriytyä villatakkeihin ja tuubihuiveihin. Elokuussa tiedossa on Muumimaailmaa, festarointia, kaasohommia ja Metsämörri-koulutusta. Elokuussa on aina uusi mahdollisuus! Millaisia suunnitelmia sinulla on?



Kesän aikana huomasin ommelleeni kolme ruusuisaa toppia omaa kaavaani varioiden. On se kumma, että hillittyä aina suunnittelen, mutta yllättäen valmiina onkin kukikas vaate (tai kolme)! Mustaharmaa on suosikkini, mikä varmasti tulee käyttöön, kaksi muuta vähän epäilyttää. Rakastan kauniita kuoseja niin paljon, että haksahdan niistä ompelemaan itselleni, mutta pitäminen onkin sitten eri juttu. Ja ainahan voi (mutta ei kyllä kannata) kysyä, kuinka paljon vaatteita yksi ihminen tarvitsee... Tarve ja ompeluhalut eivät aina korreloi keskenään.




Oikein ihanaa elokuun alkua jokaiselle ♥ Vielä on kesää jäljellä, eiks niin?

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Palaneita sivuja ja kaavatestausta



Koska en lomallakaan täysin eroon projekteistani pääse, otin missiokseni käydä parin viikon aikana läpi vanhat päiväkirjani ja hävittää ne sen jälkeen. Jo pidemmän aikaa tämä oli ollut mielessäni, mutta kotioloissa ajan löytäminen niiden lukemiseen tai tulenteko ei vaan onnistunut. Vaikka päiväkirjat olivat minulle silloin aikoinaan niin kovin tärkeä keino purkaa tuntoja ja ajatuksiani, niin ajatus siitä, että joku muu saisi ne käsiinsä näin vuosien jälkeen, tuntui liian hurjalta. 

Selatessani muistikirjoja ja vihkosia tein varsinaisen aikamatkan reilun viidentoista vuoden taakse. Kirjoitusten oheen liimatut tarrat ja runonpätkät olivat tuttuja, käsiala parempi kuin nykyään ja ne tekstit - moni hetki palautui mieleeni kuin eilinen. Tutustuminen omaan 13-16-vuotiaaseen itseeni herätti monenlaisia tunteita...


Iloa siitä, että minulla on ollut tuolloin mahtavia ystäviä, joista muutama on elämässäni edelleen.
Ikävää siitä, että niin moni ystävä on nykyään entinen sellainen.
Häpeää siitä, kuinka paljon huolta ja murhetta vanhemmilleni aiheutin.
Nolostusta siitä, kuinka ärsyttävä olen ollut ja kuinka tyhmältä jutut nyt kuulostivat.
Ärtymystä siitä, kuinka paljon paremmin olisin koulussa pärjännyt, jos olisin käyttänyt edes murto-osan ajatuksistani siihen poikajuttujen vatvomisen sijaan.
Haikeutta, koska samanlainen vapaus ei enää koskaan palaa.
Kiitollisuutta, ettei mitään vakavampaa koskaan sattunut hölmöilyistä huolimatta.
Huvitusta siitä, kuinka hauskoja hetkiä sain palauttaa mieleeni.
Onnea ensirakkauden huumasta ja pettymystä sen päättymisestä niin karvaasti.
Surua siitä, kuinka paljon epävarmuutta ja ikäviä ajatuksia itseäni kohtaan olen tuntenut.
Huolta siitä, että omat lapseni olisivat teineinä edes puoliksi yhtä kammottavia kuin minä.
Tyytyväisyyttä siitä, että noista sekavista ajoista, teiniangstista ja huonoista valinnoista huolimatta minusta tuli kaikin puolin ihan mukiin menevä tyyppi.
Katumusta sen sijaan en tuntenut, sillä uskon noiden vaiheiden johtaneen tähän elämääni, josta en vaihtaisi pois mitään.

Ja lopuksi vapautta siitä, että ei tarvitse enää huolehtia sitä, että sepustukset päätyisivät tulevaisuudessa  lasteni tai vaikkapa äitini käsiin. Se mitä tahdon muistaa, muistan ilman päiväkirjojakin ja se minkä unohdan, ei enää ole tärkeää.

Hyviä sytykkeitä olivat saunan uunissa!

Hihattoman topin tein omaa toppikaavaani hyödyntäen, rypyttäen sivut framilonilla ja lisäten helmaan "resorikaitaleen". Kankaana on kaverilta vaihtarina saatu Käpysen Confetti.


Harmaa neulepaita puolestaan on mielenkiintoinen juttu, sillä pääsin testaamaan uutta kaavaa Madeit-Patternsilta. Kyseessä on Drape top-yläosa, jonka idea on voimakkaassa laskostumisessa toispuoleisesti. Valitsin kankaan viisaasti ja käytin Kangaskapinan viskoosineulosta, joka oli ihan omiaan tälle kaavalle. Kangasta tähän kuluu paljon, koska osat leikataan täysvinoon. Paita oli ihan superhelppo ja nopea ommella, ohjeita ei tarvinnut tavailla. Vaikka tämä malli ei minulle imartelevin ole, vaan lisää vähintään 10 kiloa, tykkään tästä kovasti. Paita on ihanan tuntuinen päällä, ja ihan täydellinen vaikkapa sunnuntaihengailuun kotona legginssit jalassa. Mitä pidät mallista?

Oletko sinä uskoutunut päiväkirjoille ja mitä olet niillä tehnyt? Ovatko säästettävää matskua vai oletko korvat punoittaen hävittänyt ne?

Ikimuistoisia hetkiä tälle viikonlopulle ♥